Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Voi pojat. Olipa keikka. Fiilistelen vähän.

Kuten olen aiemmin tänä vuonna bloggaillut, Susanne Sundførin keikka on ollut kovassa odotuksessa Ten Love Songsin kovuudesta johtuen. Itse asiassa tuon arvion viimeisenä lauseena toivon näkeväni hänet livenä.

Eilen näin. Huvilateltta-neitsyys meni siinä samalla. Varsinkin viimeisenä kesäiltana Huvilateltan miljöö sopi täydellisesti siihen mitä Sundførillä ja bändillään oli tarjota.

Jo viisi levyä urallaan julkaisseen artistin keikka painottui loistokkaaseen Ten Love Songsiin, vaikka homma korkattiinkin parilla vanhemmalla palalla.

Olin etukäteen miettinyt miten varsin kunnianhimoinen tuotanto taipuu live-muotoon, mutta nelihenkinen bändi klaarasi homman loistavasti. Hyvin groovaavan rumpalin lisäksi Susannella oli taustallaan pelkästään syntikoita/sekvensseriä veivannut kundi ja Susannen bestikseltä vaikuttanut mimmi (jota keikkaseurani kuvaili "ruotsalaisen derbypelaajan" näköiseksi), joka hoiti syna/sekvensseriosaston lisäksi kitaroita ja taustalaulua.

Sundførin musassa kolkosti ja korkealta soiva laulu on kaikki kaikessa, ja olikin hienoa huomata miten upeasti Susannen ja bestis-mimmin äänet soivat yhteen myös livenä. Ihan kylmät väreet -kamaa koko ajan.

Vaikka hänen melodiansa ovat pop-musaa parhaimmillaan, osasi Sundfør viedä settinsä myös tyylikkäästi kokeilevampaan suuntaan. Heti kolmantena biisinä kuultiin synteettinen äänikollaasi, jonka Sundfør suoritti lavalla kykkien. Ilmeisesti hänellä oli siellä joku pedaali, en nähnyt mimmistä eturivin jengin takaa kuin vähän selkää.

Siinä missä Knifen - Susannen selkeän esikuvan - Dreijerit tuntuvat olevan allergisia yleisön miellyttämiselle, Susanne tietää että viihteestä tässä on lopulta kysymys. Siksi haastavampi matsku tasapainoteltiin taitavasti iskevämpien melodioiden kanssa. Juuri kun ollaan noustu supervähäeleisestä surulaulusta aplodeihin, bändi polkaisee käyntiin White Foxesin, ja kylmisskaala paukkuu. Ja huipennoksena tietysti Delirious.

Huomaan olevani melko kykenemätön kovin analyyttiseen arviointiin. Siispä vetäydyn keikasta päällimäiseksi jääneen tunteen taa: Ilta oli jotenkin taianomainen. Biisit saivat lisämerkitykstä levyversioihin verrattuna. Olin liikuttunut, haltioissani ja iloinen. Tunteita, joita elävä musiikki toimiessaan herättää. En kertaakaan katsonut kelloa, tai miettinyt koska keikka loppuu.

Palvon.

A video posted by Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) on Aug 30, 2015 at 12:08pm PDT

Viisi vuotta lusittiin tätä blogia (2 päivän päästä viisivuotispäivä!) ennen kuin tartuin yhteiskunnalliseen aiheeseen.

Tai ehkä "tarttuminen" on liian vahva sana, mutta on jo tässä pidemmän aikaa ollut sellainen tunne, että minun on kirjoitettava ajatuksiani jonnekin - eli siis tänne, jonka alaotsikko on "ajatuksia vähän kaikesta".

Nimittäin rasismi masentaa.

Rasismia on ollut Suomessa - ja kaikkialla - varmasti siitä lähtien kun on ollut omasta viiteryhmästä poikkeavia ihmisiä. Minut kuitenkin tekee surulliseksi se tapa, jolla rasismista on nyt tehty salonkikelpoista.

Minulla ei tavallaan olisi niin suurta ongelmaa asian kanssa, jos suomalaiset rasistit eivät käyttäisi niin kamalasti vaivaa siihen, että kieltävät olevansa rasisteja. Ja sitten sanovat tai tekevät jotain rasistista.

Tällainen käytös maamme päättävissä elimissä on ilmeisesti aiheuttanut sen, että arvoisat kansalaisetkin ovat ryhtyneet rohkeammin irroittelemaan kielenkantojaan (jos tuo edes tarkoittaa mitään).

On pelottavaa ja surullista, että esimerkiksi Facebookissa ihmiset kommentoivat omalla nimellään haluavansa "tappaa jokaisen neekerin" tai "heittää neekerit mereen". Ja näin vaan tapahtuu! Emme voi sille mitään! Poliiseille ei ole resursseja tai halua ja yhteiskunnalla ei vastaavasti ole keinoja näyttää, että tällainen ei kerta kaikkiaan vetele.

Oikeastaan rasismi on on huono sana. PELKO olisi oikeampi sana. Sitä tuolla näppisten takana projisoidaan, kun loruillaan tappofantasioita vieraista viattomista ihmisistä.

Minulla ei siis ole mitään asiakeskustelua vastaan. Jos kaikki syyrialaiset joutuvat pakenemaan hullujen fundamentalistien tieltä, heidän asuttamisena on ongelma. Mutta ei se tarkoita sitä, että me voisimme joidenkin peräkammarin poikien väkivaltaisten huutojen saattelemana pistää rajat kiinni.

Tämä aihe on nyt liian iso tässä auki kirjoitettavaksi. Mutta haluan vain sanoa, että olen surullinen. Surullinen siitä, että väkivaltaisesta oman pahan olon purkamisesta on tullut yleisesti hyväksyttävää, että pukemalla rasismi mukamas politiikaksi sitä voi harjoittaa mukamas sananvapauden varjolla.

Rasistit, sanokaa että olette rasisteja niin voidaan jutella teidän peloistanne. Sama koskee ihan kaikenvärisiä ja näköisiä rasisteja. Jos joku tekee rikoksen, häntä rangaistaan, ei hänen kansallisuuttaan.

Me, jotka emme ole rasisteja: Sanotaan ääneen, että tämä paskanjauhanta on nyt mennyt liian pitkälle. Ei voi olla näin, että koko helvetin internetin uutistoiminta menee pilalle siksi, että yhtään uutista ei voi lukea ilman että joku sössöttää siellä SUVAITSEVAISTOSTA tai johonkin muuhun maahan syntyneistä ihmisistä.

Olen surullinen, mutta kuten tiedämme, living well is the best revenge. Älä anna paskiaisten päättää, kuten suomalainen lyyrikko A. Tykki on sanaillut.

Jos teillä on pienikin julkinen foorumi, kertokaa että olette eri mieltä pelkurimaisten huutelijoiden kanssa. Kohdataan ihmiset ihmisinä, ongelmat ongelmina ja keskustellaan asioista mieluiten tosiasioihin nojaten, ei hiirulaisten maalaamien uhkakuvien ehdoilla.

Minä rupean nyt katsomaan Orange Is the New Blackia. Siinä näkyy monen värisiä tissejä.