Harvoin on musiikinharrastajien piirissä niin kovaa odotusta tv-ohjelmien suhteen kuin tänä syksynä Rock-Suomen kohdalla.

Nyt on kaksi jaksoa takana, ja voin jo tässä vaiheessa todeta, että sarja ylitti odotukset. Odotusarvokin oli positiivinen, mutta ensimmäistä kertaa suomalaisessa musadokumentissa on näin huolellinen ja hieno fiilis.

Ensimmäinen jakso oli nimeltään Kapina, ja se käsitteli lähinnä punkkia. Hienoa arkistomateriaalia oli runsaasti, itseäni häiritsi lähinnä se haastateltujen konsensus, että 1970-luvun loppumetreillä ja 1980-luvun alussa soitettu suomalainen punk oli jotenkin hienoa. Aika tylsää se minusta oli. Varsinkin kun olin juuri lukenut Please Kill Me:n ("punkin suullinen historia"), joka hienosti kertoi siitä newyorkilaisesta alakulttuurista, joka kukoisti hetken - kunnes muu maailma kiinnostui.

Jaksojen teemoittaminen jakaa mielipiteitä. Mielestäni se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin vaikka yhtenäisen kronologian yrittäminen. Bändejä jää toki näinkin käsittelemättä, mutta niistä valittaminen on osa sarjan metakeskustelua - tai verkkoulottuvuutta.

Suomirock-jakso - eli jakso 2 - tavoitti jotenkin helvetin hienosti genren olennaisuuden, vaikka musiikillisesti homma lähtikin hajoamaan 1990-luvun lopulle tultaessa. Siis musiikin genret yleisesti, eihän niitä ysärin lopun - ehkä grungen? - jälkeen ole enää voinut kovin yhtenäisesti kuvata, hajonta on niin suurta.

Enihuu, Popedan, Yön ja Eppu Normaalin muistelot, arkistomateriaalit ja käsikirjoittaja Pekka Laineen pateettinen yhteenveto toimivat äärimmäisen hienosti. Hieno fiilis jäi.

Liitinkin sarjan viralliseen tv-kaanoniin heti Diilin perään. Ensi maanantaina pohditaan progea, mikä lienee lähinnä Laineen omia intressejä. Saapa nähdä onko mies liian lähellä, vai onko hommasta saatu järkevä kokonaisuus.

Kiitos joka tapauksessa tekijöille. Sarja, joka ei lähde kertomaan kaikkea ihan alusta lähtien, vaan palvelee myös niitä, jotka tietävät faktat, on erittäin tärkeä lisä suomalaiseen musiikin historiankirjoitukseen.