Vuoden tauon jälkeen tein paluun Suvilahteen. Return To Innocence, kuten Enigma asian ilmaisi joskus kun Golden Capin Perry oli kaikkien suosikkijuoma.

Viime vuonna lanseerattu isompi alue oli entisestään kasvanut. Festivaaleilla oli myös enemmän väkeä kuin koskaan ennen, mikä on hienoa. Vaikka alkuvuosien elitisti-imagosta ollaan päästy kauas, ohjelmisto on KUITENKIN paljon kunnianhimoisempi kuin millään muulla festivaalilla. Jos Flow on onnistunut lanseeraamaan kokeilunhalun festarikävijöille, nostan hattua. Epäilen nimittäin, ettei kaikesta valveutuneisuudesta huolimatta Suvilahteen lähdetä katsomaan vain niitä tuttuja nimiä.

Järjestäjätaholla kiitokset siitäkin, että kaikki toimi moitteettomasti, minkä lisäksi alue oli oikeasti miellyttävä oleilutarkoituksiin. Siellä viihtyi. Se ei ollut vain kaljakarsinoiden ja lavarakenteiden reunustama kenttä, vaan mietitty kokonaisuus. Safkaakin oli entistä laajemmalla kirjolla, vaikka totta puhuen minulle festariruokailu on aina ja edelleen prosessi, joka suoritetaan nopeasti ja helposti nautittavassa muodossa. Onneksi on muunkinlaisia ulkoruokailijoita.

En edes lähde niin sanottuun "hipsteri"-keskusteluun. En vaan jaksa. En.

Perjantain musiikillinen huippukohta oli toisaalta itsestäänselvästi, mutta toisaalta yllättäen itse Alicia Keys. Sanottakoon, että keikan alkuosan lojuin erään ystävän työhuoneella skumppaa imien. Työhuone oli siellä Flow-alueen sisällä. Täydellinen levähdystauko. Mutta Alicia. On niin hienoa kuulla välillä LAULAJAA. Ei vain ihmistä, joka laulaa nuotit suurin piirtein oikein, vaan ihmisen, joka on laulaja ihan sydämestä asti. Laulaja, jonka ääni soi, ja joka antaa tunteen kuulua.

Facebookiin kirjoitin, että pienen kyyneleenkin tirautin siellä keikalle. No, itse asiassa muutaman. Tähän kiinnitettiin liikaa huomiota, mutta kyyneleitä edesauttoivat lähellä oleva naiseni, No One -biisi sekä jo edellä mainitut skumpat. Joka tapauksessa: Jos keikka saa minut itkemään, se on hyvä. Loistava.

Alicia vaikutti myös jopa yllättävän välittömältä ja lämpimältä. Ihmiseltä joka rakastaa sitä mitä tekee. Soul-nainen. Ihq. Pusuja Alicia. IHIHIHIHIH.

Noniin.

Perjantain toinen huippuhetki oli EHDOTTOMASTI Moderat, jonka haluaisin nähdä uudestaankin. Keysin jälkeen olin jotenkin höttöisessä olotilassa, ja saksalainen pop-tekno vaatisi jämäkämmän olotilan ja kenties muutaman vodkashotin. Vähäisten Äänten comeback-keikka toimi myös loistavasti. Ai niin, ja Iisan Perjantai-video!

Lauantaina tuli nähtyä jälleen paljon räppiä. LOSTARIT (Loost Koos) ja Lieminen soittivat samaan aikaan. Loost Koosin keikan katsoin melkein kokonaan, ja se oli taatun hyvä. Sitten Lieminen. Vaikka Edu ja Davo häärivätkin Liemisen liepeillä, oli se jotenkin myötähävettävän  huonoa kamaa. Onneksi DJPP All Stars pelasti kaiken. Stigin ja Edun Kullii versiona, jossa Jonna laulaa alkuperäistä Liiku-kertsiä oli jopa historiallinen hetki, kun taas Uusi Fantasia on aina ja iankaikkisesti ilo korville. Hyvä PeppuPano.

Nick Cavea en ymmärrä tämän festarin jälkeenkään. Köönkään Känkään. Taivutusmuotoja. Tai: Ymmärrän, että sellainen alkukantainen energia on joidenkin mielestä vastustamatonta, ja Nick kieltämättä ulostaa tämän energian hyvin, mutta musiikkina ja kokemuksena se ei tehnyt minulle mitään. Kauhuelokuvan pahisjoukolta näyttävä bändi on vaikuttava, mutta se romuluinen tyyli soittaa ei cutcuta ollenkaan.

Lauantaina näin montaa muutakin keikkaa - vähän, mutta hei: Festivaalilla pitää jättää tilaa myös hauskanpidolle.

Sunnuntai oli MÖHISTEN, eli meidän musiikkiautistien. MEidän ihan omaa aikaa. Nimittäin Public Enemy ja Kraftwerk olivat sunnuntain vastine lauantain My Bloody Valentinelle ja Nick Cavelle. Kaikki nämä ovat menettäneet asteen relevanttiuttaan, mutta omien suosikkieni, eli Public Enemyn ja Kraftwerkin kohdalla se ei haittaa pätkääkään.

Chuck D oli yhä vakuuttavampi kuin kukaan koskaan. Maailman auktoriteetti. Flavor Flav tuli alun perinkin mukaan koska se oli Chuckin ehto. Koominen sidekick.  Näitä rooleja ukot noudattivat, ja pistivät armeijoineen soittaen sellaisen hittikimaran, että festivaalin hyvin järkätyssä Lasten Sunnuntaissa mukana ollut 5v-tytärpuoleni innostui hänkin joraamaan hyvinkin vahvasti. Mahtava keikka. Tuli hyvä mieli.

Sitten valittavina olivat Haim ja Godspeed You! Black Emperor. Valitsin jälkimmäisen, vaikka se Public Enemyn jälkeen olikin aika jähmeää junttaa. Aika laimea keikka oikeastaan, tai ehkä enemmänkin väärään aikaan. Haimia kuulin vain teltan ulkopuolelta.

ONNEKSI ystäväni - sanotaan häntä tässä vaikka Birreksi - ajoi porukan katsomaan Bat for Lashesia. Natasha Khanin kaksi ekaa levyä ovat jollain tasolla tuttuja, mutta minulla oli niistä jotenkin kädenlämpöinen kuva. Kädenlämpöisyys oli kuitenkin Flow'n keikasta kaukana. Heti alusta saakka Bat for Lashes KAAPPASI yleisön itselleen. Kaunis, hyvin esiintyvä nainen, mutta jessus miten hienosti hän lauloi! Kolmas Bat for Lashes -levy on itseltäni mennyt täysin ohi, mutta nyt meni todellakin tsekkaukseen. Hieno hetki tuo. Loistava keikka, eniten Natasha Khanin ansiosta. Oikeastaan se Daniel-"hitti" ei kuulostanut ollenkaan edes keikan parhaalta biisiltä.

Kraftwerk. Mitä siitä voi sanoa. 3D-efektit oikeasti toimivat ja näyttivät upeilta. Musiikki on - no, te tiedätte millaista Kraftwerkin musiikki on. Setti koostui klassikoista. Upeasti hallittu kokonaistaideteos. Huomasin myös miettiväni, että täydellinen imagonhallinta on vienyt bändin pitkälle. Mitä he sitäpaitsi tekevät lavalla? Soittavatko, vai painavatko Sonyn Vaio-läppäristä playta? Laulavatko itse? Model-biisissä olin näkevinäni että reunimmainen ukko (se alkuperäisjäsen, mikä lie nimeltään, en nyt muista) lauloi, mutta mene ja tiedä.

Siinä tärkeimmät. Kiitos Flow. TATTIS. En nähnyt liian monta bändiä, mutta niin se on aina minun ja festareiden kanssa, en jaksa ressata.