Kun Facebook- ja Twitter-kavereihin ja -"kavereihin" kuuluu paljon musiikin kanssa liikaakin pelehtiviä ihmisiä, monia hypetettyi plattoi pyörii päivitysfiideissä päivittäin. Jotkut nimet toistuvat useammin, ja ne jäävät vaivaamaan jotain hermoa, joka värähtää silloin kun on aikaa kuunnella jotain, jonka muut ovat ehtineet todeta hyväksi, mutta johon ei itse jostain syystä ole ehtinyt tutustua.
John Grantin levy Pale Green Ghosts on yksi tällainen levy. Jostain syystä ryhdyin kuuntelemaan tätä levyä vasta viime viikolla, vaikka ainakin kaikki NRGM-affiliaatit ja varmasti monet muutkin ovat kyseistä levyä hehkuttaneet jo loppukeväästä kun se ilmestyi.
Ehkä grantittomuuteni johtui siitä, etten oikein pitänyt hänen debyyttisoolostaan Queen of Denmark kun sitä joku vuosi sitten kuuntelin (varmaankin silloin kun se ilmestyi - vastaavanlaisen tapahtumaketjun jälkeen). Ennen sooloilua Grant on vaikuttanut The Czars -nimisessä bändissä, jonka tekemisistä minulla ei ole pienintäkään haisua.
Mutta mutta. Pale Green Ghosts. Se iski - oikeastaan heti! Levy ei ole akustispainotteinen singersongwriter-möhkö kuten edeltäjänsä. Pale Green Ghosts on vähintäänkin puoliksi tuottajan levy. Tuottajan, joka on keksinyt yhdistää minimalistista elekronisuutta ja usvaa Grantin omaan ilmaisuun. Tai ehkä se oli Grantin idea, mutta tuottaja sen toteutti. Se tuottaja on islantilainen Jondír Jurnínson. No ei vaines, nyt minä keksin tuon nimen. Kokeilin vain meneekö feikki-islantilaisnimi läpi. Oikeasti tuottaja on nimeltään Birgir Þórarinsson, ja hänet tunnetaan Gus Gus -yhtyeestä. Tämän katsoin Wikipediasta.
ENIHUU, se levy.
Vastaheränneenä vinyyleiltä soundienkuuntelijana (taivutettuna oudohko titteli) haluaisin kuunnella miltä Grantin ja Birgirin (en halua tuon sukunimen kanssa enää kikkailla) visio kuulostaa hyvistä kaiuttimista, mutta hyvältä ja mielenkiintoiselta se kuulostaa mistä vain kuunneltuna. Nimibiisi starttaa levyn. Se on jopa aavistuksen knifemäinen paukutus. Sen jälkeen edetään tasatahtiin vähäeleisempien akustisten biisien ja elektronisempien paukutusten vuorotellessa.
Pelkät soundit eivät oikeastaan koskaan riitä tekemään levystä loistavaa minun korvissani. Grantin tapauksessa pelin ratkaisee hänen biisintekotaitonsa, ja aavistuksen kuivakka tapa jolla hän upottaa persoonansa lauluihin.
Grant on homoseksuaali, jolla todettiin muutama vuosi sitteh HIV. Tästä elämänsä käänteestä mies laulaa minun korvissani monellakin biisillä. Hän laulaa myös paljon nuoruusajoistaan, melko katkeraan ja summaavaan sävyyn. "Epäonninen elämäni tähän asti", tai jotain sinne päin. Jos jaksat tsekata levyltä vain yhden biisin, suosittelen nimibiisin lisäksi GMF:ää, joka pidenteenä kuuluu Greatest Motherfucker. Biisi on loistava esimerkki paitsi Grantin biisintekotaidosta, myös kyvystä kirjoittaa koskettavia, mutta samalla humoristisia sanoituksia.
Half of the time I think I'm in some movie
I play the underdog of course
I wonder who'll they'll get to play me, maybe
They could dig up Richard Burton's corpse
I am not who you think I am
I am quite angry which I barely can conceal
You think I hate myself, it's you I hate
Because you have the nerve to make me feel
But I am the greatest motherfucker
That you're ever gonna meet
From the top of my head
Down to the tips of the toes on my feet
So go ahead and love me while it's still a crime
And don't forget you could be laughing
65 percent more of the time
You could be laughing
65 percent more of the time
Tästä on tullut kuin varkain yllätyshitti minulle. Ensin kuuntelin levyn innostuneena uudesta löydöstä, mutta sittemmin siihen on pitänyt palata melkeinpä pakonomaisesti. HALUAN kuulla tuon surullisen nallekarhun ääntä, hänen tarinoitaan.
Oma outo lisänsä levyllä on Sinead O'Connorin läsnäolo. Vanha itkijämummo coveroi Queen of Denmark -biisin coverlevylleen, ja nyt hän laulaa taustoja muutamassa Pale Green Ghostsin kappaleessa. Mikä lie kurjuuden kokemus ajanut O'Connorin Grantin läheisyyteen. Hieno pari joka tapauksessa.
Jos luit tähän asti, lienee selvää, että suosittelen tätä levyä.
