Aina silloin kun ei tule uusia hyviä levyjä, voi kirjoittaa vanhoista loistavista levyistä. Minulla on ollut Suudelmitar-cd melkeinpä siitä lähtien kun se ilmestyi, mutta tarina vinyyliversion saapumisesta kotiini löytyy täältä.

Suudelmitar ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Olen kuunnellut sitä viime aikoina taas melko lailla paljon. Se kuulostaa edelleen loistavalta.

Pitkään levy oli minulle hyvin aikaan ja paikkaan sidottu - eli opiskeluaikaan Tampereella. Suudelmittaresta huokuu Annikinkadun puutalokorttelit, Telakan terassi, humanistiset tieteet ja Tampere muutenkin.

Ennen tätä levyä Leinonen oli tehnyt musiikkia Valumon kanssa, ja Suudelmitar oli ensimmäinen "sooloalbumi" sitten Raastinlauluja-debyytin. Valumo-levyillä Leinonen oli kehittänyt dramaattisen iskelmäprinssi-hahmonsa, joka on varmasti paljolti hän itse, mutta silti selkeästi hahmo.

En tiedä onko tämä Suudelmittaren maailmoja syleilevä uskis-hippi tarkoitus olla hahmo, vai onko se vain Leinosta, mutta se joka tapauksessa pukee häntä. Ei ennen tätä eikä tämä jälkeen ole Ville Leinonen tehnyt näin hienoa levyä - vaikka on hän toki hyviä levyjä tehnyt, muttei näin hyvää.

Kuten Suudelmittaren romanttisehko lisänimi kertoo, tämä levy ei edusta mitään tuhnuista realismia, jota nykyään niin paljon kuulee. Suudelmitar on runoutta, rakkautta, kieloja veden pintaan, autuaat on suven usvaiset aamut, kutsuin, niinkuin yö kutsuu mua vieläkin luokseen.

Jotenkin hienoa kuulla kauniita pilvilinnoja kaiken todellisuuden jälkeen. Se kuulostaa raikkaalta.



Löyhähköinä teemoina ovat tosilta tai kuvitelluilta matkoilta kerätyt kokemukset, vuodenajat ja Jumala. Ja tietysti se rakkaus. Toteutus on maanläheinen, mutta sovituksissa on paljon järkeä ja sisältöä. Kliseisesti voisi käyttää sanaa KUUNTELULEVY, mikä tarkoittaa sitä, että toistuvilla kuunteluilla biisien taustalla kuulee vaikka mitä.

Nimibiisi on tietysti hurja lähtö, mutta sen jälkeinen laskeutuminen kohti Kiitoslaulua on hienointa mitä levy voi ihmiselle tehdä. EN VOI olla käyttämättä kliseitä, mutta maestro Leinosen mukaan on tällä levyllä niin helppoa ja miellyttävää lähteä - vaikka olisi ateisti! Jotenkin hänen jumaluutensa on aika animistista tällä kertaa, mikä on täysin sivuasia.

Jos et ole koskaan kuunnellut tätä levyä, ja jos sydämessäsi on edes hitunen lämpöä jäljellä, ota ihmeessä "tyypit". Levyllä ei ole yhtään heikkoa biisiä. Tykkään aika harvasta KOKONAISESTA Suomi-levystä, mutta miesartistien löyhähkössä genressä tämä on kärkipaikoilla Olavi Uusivirran Minä olen hullun ja Samuli Putron Elämä on juhlan kanssa.

Kiitos Ville Leinonen,
koko pitkän levyn opetat mua
Oot luonain
B-puolen päättyessä kutsut lepohon mua.