SONISFIÖ!
Eli siis "Metallica plus special guests".
On harvinaista, että kuuden bändin festarilla jokainen esiintyjä on itselleni mieleinen. Kuitenkin työ- ja perheaikataulut olivat sen verran tiukat, että jäi Ghost, Mastodon ja Gojira näkemättä, mikä ottaa päähän, mutta sille en mitään voi.
Hyväksy se, mille et mitään voi.
Viime sunnuntaina lekottelin asuntomme takapihalla shortseissa ja hihattomassa paidassa. Vilkaisin huvikseni Foreca-äppistä millaista säätä Sonisphere-keskiviikolle oli luvassa. Oli aikamoinen shokki nähdä luku +5c ja kaksi sadepisaraa keskiviikon kohdalla, kun sunnuntaina lämpötila tosiaan oli siellä +24:n hujakoilla.
Hyväksy se, mille et mitään voi.
Eli helvetisti vaatteita ja kertakäyttösadetakki mukaan. Seurakseni sain oman rakkaan naiseni, joka osoitti uhrautumiskykyään lähtemällä kuuntelemaan heviä, vaikka inhoaa heviä. Siitä hänelle pisteet.
Kohti kylmää Hietsua. Kun saavumme, Danzig on juuri aloittanut pauhuunsa. Olin ajatellut, että bändi olisi jotenkin enemmän pappamenoa, mutta ihan virkeältä ne Glennin touhut siellä vaikuttivat. Danzig oli illan bändeistä (siis myös missatut mukaan lukien) etäisin, joten tulevaan valmistautuaksemme emme jääneet kuuntelemaan Danzigia kovin pitkäksi aikaa, vaan lähdimme juomaan muutamat oluet ennen Slayeria.
Jeff Hanneman kuoli viime kevään. Lepää rauhassa Jeff. Tällä kiertueella Slayerilla on siis esitellä meille uusi kitaristi, joka oli tietysti opetellut Hannemanin osat pilkuntarkasti ulkoa (totuuden nimessä: en osaa sooloja niin hyvin ulkoa että voisin todentaa tämän). Ei voinut silti olla huomaamatta, ettei uusi kaveri (no okei, Exoduksen vanha kitaristi ei ole mikään tuore kasvo RÄSSINsoittajana, mutta silti) Gary Holt ei päässyt Araya-King-Bostaph-kolmikon kemioihin kovin syvälle sisälle.
Tom Araya vanhenee silmissä. Hän näyttää päivä päivältä enemmän joulupukilta. Mutta fiilis ukolla on edelleen todella tarkasti kohdallaan. Slayer on hyvän tuulen musiikkia, lopulta. Aiheet ovat tietysti synkkiä, mutta bändin musiikin aiheuttama olotila on riehakas ja hymyilevä. Metallica on kaikin puolin parempi bändi, mutta heidän keikallaan en kokenut niin suurta iloa kuin Slaykkaa kuunnellessa.
Jännä kuulla millainen levy sieltä joskus tulee. Mutta Slayer kuulosti hyvältä Hietsussa. Paremmalta kuin joskus Jäähallissa, kun viimeksi bändin näin.
Tähän väliin kuva minusta ja hästääk naisesta. Upea festariselfie. Räpsin kännykällä kuvia myös bändeistä, mutta käykää katsomassa vaikka Radio Cityn sivuilta Mikko Räsäsen galleria, toimii huomattavasti paremmin.
Sitten Metallica. Tämä oli vasta toinen kerta kun näen Metallican livenä, mikä on tosi noloa, kun olen kuitenkin fanittanut yhtyettä lapsesta saakka. Täällä tunnelmia ensimmäiseltä näkemältäni Metallica-keikalta. Kun Metallica aloittaa, se tuntuu kropassa hyvältä. Tulee toisaalta innostunut, toisaalta turvallinen olo.
Kiertue oli toteutettu By Request -konseptilla, eli settilista äänestettiin etukäteen netissä. Ja kyllähän se Frayed Ends of Sanity sitten mahtui ensimmäistä kertaa bändin historiassa livesettiin.
Homma lähti kuitenkin liikkeelle Batterylla. Jo ekalla näkemälläni Metallica-keikalla ihastelin Rob Trujillon energiaa. Väitän, että ukko on tehnyt Metallicalle hyvää, vaikkei minulla olekaan Newsted- tai Burton-keikkoja vertailukohtana. Helvetin hyvä energia, joka livesoitossa tuo vähän hardcore-punkkia Metallican soundiin.
Mistä tulikin mieleeni jo aiemmin YouTubessa kuuntelemani uusi biisi Lords of Summer. Se kuulostaa hyvältä! Siinä on Death Magneticilta tuttua kuivasoundista rypistystä, mutta ehkä myös nimestään juontuvaa Suicidal Tendencies / skeitti -meininkiä. Tulin biisistä hyvälle tuulelle, vilpittömästi hienoa kamaa! Uusi levy odotuksessa.
Olen muuten todella kyllästynyt siihen jokaisen Metallica-maininnan yhteydessä SOMESSA esiintyvään mielipiteeseen "Lars Ulrich on paska rumpali". Väitän, että se on ankeuttajien ulkoa opettelema mielipide, joka perustuu johonkin rumpuiskujen taimausta tarkastelevaan YouTube-videoon. Väittääkö joku, että jos Metallicalla olisi joku prikulleen oikeaan kohtaan iskevä rumpali, se olisi parempi bändi?
Ei helvetissä olisi. Lars Ulrich on Metallican sielu - varsinkin livenä, ja hänen rumpujensoittonsa varsinkin vanhoilla levyillä enemmän melodista kuin rytmillistä. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Ne kompit ovat kuin riffejä filleineen. ELI älkää toistelko sitä mielipidettä enää, kiitos.
Valitettavasti sää voitti lopulta. Emme kyenneet seurueemme kanssa katsomaan settiä loppuun. Oli niin helvetin kylmää ja märkää. Ilmasto voitti. Oli pakko paeta sisälle.
Onneksi onnenkantamoinen toi sisäänpääsyn Mokoman keikalle Tavastialle. Olen pitänyt MOkoman monestakin levystä, mutta Tämän maailman ruhtinaan hovia en tajunnut vielä sen ilmestyessä, vaan vasta myöhemmin.
Levy viettää tänä vuonna kymmenvuotissynttäreitä, joten MOKSU soitti sen kokonaan läpi. Helvetin vakuuttaavaa (Olen #muuten kirjoittanut "helvetti"-sanan tosi monta kertaa tässä postauksessa. Onkohan tämä jotain subliminaalista paholaisen läsnäoloa hevifestarista kertovassa postauksessa?) soitantaa, ja todiste ko. levyn biisimateriaalin absoluuttisesta vahvuudesta.
Pakko hommata se vinyylinä.
Tässä kohtaa #nainen oli jo saanut tarpeekseen metalli-musiikista. Ennen encorea lähdimme kotiin. Takana oli lämminhenkinen Sonisphere, jonka järjestelyistä en osaa pahaa sanaa sanoa, vaikka viime vuonna Rock the Beachissa samassa paikassa olikin jotenkin vähemmän jonoja. Johtui varmaan siitä, että siellä oli vähemmän jengiä silloin. Luonnollisesti.
Metallica pitää nähdä vielä muutaman kerran ennen kuin jäävät eläkkeelle. Ovat vielä täydessä vireessä. Kuten Slayerkin. Ja Ghostia en pysty enää missaamaan!
EDIT! Kuten Teemu Suominen Twitterissä ja Mikko "Rash-Ass" Räsänen Facebookissa korjasivat, Hannemanille tuli varamies tietenkin jo silloin kun häntä puri se hämähäkki ja hän jäi saikulle, eli 3,5 vuotta sitten, eikä viime kesänä. Holt on hyvä tyyppi. Mut ei se silti ollu sama.
