Eilen oli ensimmäinen kahdesta KKV-konsertista. Kokemäen Kova-Väki. Tai siis Kosto Kaikista Vuosista.
Viime vuoden keväällä pohdin, minne Apulannan spektaakkeli on kadonnut. Vähän aikaa kirjoitukseni jälkeen Apulanta julkisti nämä jäähallikeikkansa. Sattumaako?, kysyisi Nalle Österman. Tämä varmasti oli sattumaa, mutta spektaakkelinkaipuuseeni joka tapauksessa vastattiin.
Kuten Apulanta-kirjan arviotekstistänikin huomaa, A-Laudan asioita on tässä blogissa vaikeaa - ellei jopa mahdotonta - käsitellä kovinkaan objektiivisesti. Tai no, tämähän on blogi, enkä objektiivisuuteen pyri muutenkaan, mutta tuntuu että tykkään kaikesta mitä Apulanta tekee.
Ei sillä, että Apulannalle olisi tarvinnut antaa jotain tasoitusta tai katsoa keikkaa Apis-aurinkolasien läpi. Kosto kaikista vuosista oli täydellisesti Apulannan näköinen versio viime vuosien "Suomiartisti isolla areenalla" -buumista.
Se ei ollut viimeisen päälle kiiltävä ja vieraita myöden varman päälle koko kansan paketti kuten Cheekin stadionkeikat, tai hypertunteellinen, ultramusikaalinen ja kaunis kuten PMMP:n viimeinen keikka.
Se oli Tonin ja Sipen näköinen. Samaan aikaan pätevä esitys siitä mitä he ovat ja toisaalta siitä, millaisia päiväunia he ovat pikkupojista asti nähneet.
Jos kokonaisuudesta olisi yritetty rakentaa liian "hieno", apulantamaisuus olisi kärsinyt. En tarkoita etteikö toteutus olisi näyttänyt upealta ja bändi kuulostanut todella tanakalta, vaan että Apiksen camp-hengen ja huumorintajun oli tärkeätä päästä esiin myös.
Siksi oli hienoa, että kun bändi ensin rutisti pari vanhempaa punk-biisiään, pistettiin lava mustaksi, jonka jälkeen näimme, miten houraileva munkki manasi taivaalta esiin miniatyyrikokoisen Stonehenge-kivipaasin.
Muutenkin pommeja, lieskoja ja valoja oli juuri niin paljon, että bändi tuskin hirveästi jää keikoistaan voitolle, vaikka ne loppuunmyytyjä olivatkin.
Show kesti railakkaat 2 tuntia ja noin 40 minuuttia, mutta silti jäi paljon biisejä soittamatta. Mahtavien laulujen vyöryessä vastaan tajusin taas, miten laaja bändin tuotanto on. Ehkä Revenge of the A.L. Peoplen innoittamana bändi soitti paljon biisejä Attackilta - uusina muhevampina versioina.
Valitettavasti internetin yhteisöllisyys ON RIKKI, sillä tätä kirjoitettaessa keikasta on kulunut jo 12 tuntia, eikä kukaan ole edelleenkään rustannut biisilistaa Setlist.fm-palveluun. Biisejä tuli niin paljon, että settilistan plärääminen auttaisi huippukohtien erottelussa.
Maanantai oli ainakin mahtava. Samoin Ilona. Samoin Armo. Samoin Pahempi toistaan. Samoin Mato. Samoin se "varoa räkä" -biisi. Samoin Aivan kuin kaikki muutkin. Samoin Mitä kuuluu.
Äh, ei mikään biisi kuulostanut varsinaisesti huonolta. Ehkä 2000-luvun metallisemmilta levyiltä tutut biisit kulkivat parhaiten, koska Blanko-yhtyeen Paulilla ja vakkari-kiertuekosketinsoittaja Pitkiksellä vahvistettu bändi soi melko muhkeasti.
Vieraita käytettiin säästeliäästi, ja hyvä niin. Tuukka Temosen odotettu esiintyminen koettiin vasta toisessa encoressa kun Mitä kuuluu pisti Baronan polvilleen (tai joku muu mahtipontinen tapa sanoa, että biisi kuulosti helvetin hyvältä). Temosta ei kuulutettu imelästi lavalle, vaan kokoomuspunkkari yksinkertaisesti ilmestyi valokeilaan, ja yleisö repesi.
JOS lavalla olisi nähty vaikkapa Elastinen tai Paula Koivuniemi, olisin pitänyt sitä epäapulantamaisena ja mauttomana vetona. Ei nähty. Pyrhösen viulistisisarukset kävivät, mutta heitäkään ei (muistaakseni) esitelty. Apis on edelleen Apis, vaikka "kansan syvät rivit" Tonia ja yhtyettä Vain elämään jälkeen uudella tavalla lähestyvätkin.
Kokonaisuus oli tosiaan enemmänkin Tonin ja Sipen fantasia, kuin alusta asti yhteinäiseksi rakennettu tyylikäs show. Siinä oli tiettyä apulantamaista kotikutoisuutta, jota rakastan. Oli modernia tanssia, kauko-ohjattavia lentokoneita, HELVETIN MAKEA sotalaivakohtaus ("AC/DC:llä oli kaksi tykkiä, meillä on seitsemän"), sirkustaiteilijoita ja zombeja. Kaikki iloisesti sekaisin.
Oli hienoa olla Tonin ja Sipen puolesta iloinen. Kaikesta näki, miten totaalifiiliksissä Sipe Santapukki oli, kun hän helvetin korkealta rumpuriseriltaan veti pitkän rumpusoolon, joka päättyi synkronoituihin pommeihin. Tai miten Wirtanen nautti kun hänet nostettiin lavalta ilmaan soittamaan kitaraa.
Rumpuriser ja lavarakennelma muutenkin toivat mieleen Iron Maidenin, mikä ei varmasti ole sattumaa.
Nyt kun tässä kirjoitan, tajuan, että KKV oli siksi niin hyvä, että bändi oli rakentanut show'n ensi sijassa itseään miellyttämään. Se ei ollut laskelmoitu koko kansan karnevaali, vaan Apulannan näköinen spektaakkeli.
Paljon köyhempiä oltaisiin ilman Apulantaa.
