Jos olet tämän blogin aktiivinen lukija, olet saattanut huomata, että viimeisen puolentoista vuoden aikana olen totaalisesti kilahtanut Bob Dylaniin.
Oikeastaan tärkein syy siihen, että ryhdyin tätä kirjaa lukemaan, oli halu ymmärtää mikä Bob Dylanissa viehättää. Mikä tekee hänestä artistin, jota kuuntelee pakkomielteisesti, ja jonka raakkuvasta ja naukuvasta äänestä ja universumin kokoisesta päänsisäisestä maailmasta ei kerta kaikkiaan saa tarpeekseen.
Tämä kirja tarjosi vastauksen kysymykseeni. Tai vastauKSIA, mutta tämä katkelma jäi mieleen parhaiten:
The particular magic that Dylan has over, say, twenty million people, is the paradox and the inaccessibility of him. In his music, people are struck by something and yet they don’t really seem to know what it is.
Tai siis... äh. Tuossahan vain todetaan se minkä jo totesin itsekin: Että miehessä on outoa taikaa.
Mutta entäs tämä pätkä:
Even though he denied being in “the teachin’ business,” there’s a world to learn by following his road, of self-made culture, of self-education. When he hopped off the subway from America’s heartland in Greenwich Village, we were all looking for answers, only he probed deepest, knowing the question itself might unlock the answer. We turned to him for his vision, wit, fresh ideas, but mostly for his daring to try what hadn’t been tried. Find your own answers, man, and you’ll value them more, he said to us, man and woman, time and again. Even when we insisted, he didn’t want to play guru. He was too skinny then to carry a cross, and too wary to let his manager carry it for him.
Olemme lähempänä totuutta.
Minä en hirveästi pidä bändi/artistibiografioista, koska ne toistavat itseään. Tämäkin toisti tuttua kaavaa, mutta oli kuitenkin riittävän erilainen. Robert Shelton on musiikkitoimittaja, joka ensimmäisenä hehkutti Bob Dylania New York Timesissä.
Hänen otteessaan on sopivasti paatosta ja riittävästi runollisuutta käsittelemään tätä valtavaa aihetta. Oikeastaan Sheltonin harhapolut Jungin teorioihin ("Dylan on alkemisti") ja muu psykofyysinen maalailu pelastaa kirjan muiden musakirjojen tylsältä "lapsuus-yritys-menestys-takapakki-onnellinenloppu-tai-ennenaikainenkuolema"-kaavalta.
Kysyin arvostamaltani musatoimittajalta ja Dylan-ihmiseltä Jean "Ram" Ramsaylta mikä Dylan-kirja olisi paras. Hän suositteli jotain 1000-sivuista opusta, mutta päätin etten voi investoida musakirjaan niin paljon aikaa, joten luin tämän Sheltonin kirjan, jota kai "yleisesti pidetään" parhaana Dylan-elämäkertana.
Tämä kirja loppuu vuoteen 1979, minkä jälkeen joku muu on toimittanut lyhyen katsauksen Dylanin vuosista 1980-2010. Sinänsä kirja loppuu liian aikaisin, sillä nyt esimerkiksi 1978-1982-vuosien Jeesus-vaihe jäi minulta edelleen hämärän peittoon. Harmi sinänsä, sillä tuolta ajalta on muun muassa yksi Dylan-lemppareistani, Slow Train Coming. Eikä Shot of Lovekaan huono ole.
Dylanin uran dynamiikka kuitenkin selvisi minulle aivan uudella tavalla. Ihailen häntä taas hiukan enemmän tämän lukemisen jälkeen. Tuntuu uskomattomalta, että Bringing It All Back Home on joskus voinut kuulostaa niin vallankumoukselliselta, että folk-puristit ovat suuttuneet ja yleisöt Isossa-Britanniassa buuanneet Dylanille ja pitäneet häntä "sell-outina".
Sitten pitää myös hämmästellä miehen tuotteliaisuutta ja tuotannon laadukkuutta eri vuosikymmenillä. Nythän ukolta on tulossa joku cover-levy. En malta odottaa! Mutta jos mietitään vaikka vuotta 1975 (vai oliko se 74?), jolloin vuoden sisällä ilmestyi ensin Planet Waves, sitten Live at the Budokan ja sitten oma Dylan-suosikkini Blood on the Tracks. Tämä mies teki ne! Yli 10 vuotta siitä kun hänestä tuli legenda!
Tämä on siis hyvä musakirja, mutta musakirjat eivät ole kovin hyviä. Jos pidät musakirjoista, tämä kannattaa lukea, vaikka Sheltonin ajoittainen tarve todistella, että hän oli Dylanin "ystävä" (mitä hän ei varmaankaan ollut, vaikka Dylan tekikin tämän kirjan yhteistyössä hänen kanssaan) on ärsyttävää. Mutta se johtuu siitä, että olen allerginen toimittajien tarpeelle kaveerata artistien kanssa. Fanittaminen on ok, mutta älkää teeskennelkö että se on ystävyyttä. TIEDÄN, tämä on minun "pet peeveni".
Päätämme kirjakatsauksen lainaukseen presidentti Barack Obamalta parin vuoden takaa, kun Dylan oli esiintymässä Valkoisessa talossa jossain hyväntekeväisyystapahtumassa. Obama osasi täydellisesti kiteyttää sen, mikä Bob Dylanissa on parasta:
Speaking to Rolling Stone, President Obama said of Dylan’s appearance: “Here’s what I love about Dylan: He was exactly as you’d expect he would be. He wouldn’t come to the rehearsal…He didn’t want to take a picture with me…He came in and played “The Times They Are a-Changin’.” A beautiful rendition…Finishes the song, steps off the stage—I’m sitting right in the front row—comes up, shakes my hand, sort of tips his head, gives me just a little grin, and then leaves. And that was it…And I thought: That’s how you want Bob Dylan, right? You don’t want him to be all cheesin’ and grinnin’ with you. You want him to be a little skeptical about the whole enterprise. So that was a real treat.
Samaan sarjaan menee Dylanin viimekesäinen Porin-keikka. Itse en ollut paikalla, mutta ystäväni Sami "Rich Man" Rikala kertoi, että vaikka hän omistaa lähes kaikki Dylanin levyt, hän tunnisti hädin tuskin pari biisiä koko setistä. Dylle <3
Loppuun maistiainen 75-vuoden hurjalta Rolling Thunder Revue -kiertueelta. Sara-biisissä Dylan muuten myöntää, että hän kirjoitti Blonde on Blonden Sad Eyed Lady of the Lowlandsin vaimolleen Saralle. Joka ei silloin ollut hänen vaimonsa. Jonka kanssa eroamisesta Blood on the Tracks kertoo. Ja Freewheelinin kannessa oleva Suze Rotolo on taas eri mimmi. Nää on näitä.
