Ostin tämän kirjan matkalukemiseksi yhdistetylle työ- ja lomamatkalle Portugaliin. Lukulaite jäi, joten tarvitsin lentokentältä paperikirjan. Toimintaansa supistaneen Helsinki-Vantaan valikoima oli suht vaatimaton, muta tämä St John Mandelin romaani houkutti potentiaalisesti symbolisella tarinallaan ponzi-huijauksesta, rahan maailmasta ja Vancouverin saarella sijaitsevasta lasisesta hotellista.
Kirjan päähenkilö on viehättävä nuori nainen nimeltään Vincent - erikoinen nimi naiselle, tiedostaa kirjakin. Vincent on töissä baarissa Vancouverin saarella lähellä eristäytynyttä synnyinkotiaan, jonka lähivesille hänen äitinsä katosi melontaretkellä Vincentin ollessa 13-vuotias. Baariin saapuu asiakkaaksi hotellikiinteistön omistava rahoitusalalla työskentelevä Jonathan Alkaitis, jonka "palkintovaimoksi" reilusti tätä nuorempi Vincent päätyy.
Myöhemmin selviää, että Jonathanin omaisuus perustuu pitkään jatkuneeseen ponzi-huijaukseen. Tarinaan tulee mukaan huijauksesta kärsivä eläköitynyt taiteilija Olivia, niinikään säästönsä Jonathanille menettävä laivausalalla työskentelevä Leon, Vincentin veli Paul ja Jonathanin työntekijöitä. Kaiken ylle jää leijumaan kysymys siitä, miksi joku kirjoitti "why don't you drink broken glass" hotellin ikkunaan samana iltana kun Vincent ja Jonathan tapasivat.
Edellisellä kirjallaan Booker-ehdokkaaksi päätynyt St. John Mandel osaa luoda tarinoita. Henkilöhahmojen draama ei Vincentiä lukuunottamatta ole kovin ilmiselvää, mutta hänen kohdallaan lukija pääsee harrastamaan kyökkipsykologiaa: Millä tavalla äidin katoaminen varhaisessa teini-iässä muuttaa Vincentiä. Tai sanotaanko, että kehykset muidenkin draamalle luodaan, mutta nerokasta analogiaa käyttääkseni hahmot tuntuvat olevan kiiltävän lasiseinän takana, lukija taas lasihotellin ulkopuolella kylmässä Vancouverin syksyssä.
Suurin ongelma minun ja tämän romaanin välillä on kuitenkin tarinankerronnalliset näppäryydet joita St John Mandel harrastaa. Ajassa hyppiminen on nykyromaaneissa enemmän sääntö kuin poikkeus, mutta sen lisäksi kirjailija toteuttaa pientä juonellista neppailua häiritsevässä määrin (yksityiskohta x selittyy myöhemmin kokonaan toisessa yhteydessä y, lukija ymmärtää yhteyden muttei välttämättömyyttä tarinalle). Joku aiempi yksityiskohta selittyy myöhemmillä tapahtumilla, muualla esiintynyt henkilö tupsahtaakin äkkiä ilman juonellista yhteyttä jonkun toisen henkilön elämään, vaikka vain ohimennen. Psykologisesti tämä tarjoaa lukijalle tilaa oivallukselle joka varmaankin erittää endorfiiniä tai jotain mielihyvää aiheuttavaa ainetta, mutta toisaalta tuntuu kuin kirjailija olisi alistanut koko tarinansa tällaiselle Excelintarkalle knoppailulle. Tyyli on siis toisinsanoen ärsyttävä.
Mietin toki sitäkin, onko juonikikkailu jotenkin sidoksissa kirjan sanomaan, tai haluaako St. John Mandel kertoa tällä yksityiskohtien ja hahmojen palapelillään jotain suurempaa? Minusta kirja kertoo sattumasta, miten pienistä yksityiskohdista loppuelämämme riippuu. Ja samalla siitä, miten globaalissa maailmassa ihminen voi päätyä mitä hulluimpiin paikkoihin.
Toisaalta pidin jaksosta, jossa Vincent yritti hahmottaa elämäänsä Alkaitisin rikkaana "vaimona" (he eivät koskaan menneet naimisiin). Mitä käsityskykyä isommat rikkaudet aiheuttavat ihmisen psyykelle, millaisia elämänarvoja rikkaus synnyttää?
Kirjoittaessani tätä tajusin, että vaikka perustelemattoman näppärä kirjoitustyyli ärsytti, The Glass Hotel jätti myös ruokaa ajatuksille, eikä lukukokemus silloin ollut ihan turha. Suosittelen pienellä varauksella.
