Albert Camus - Sivullinen

Harmillisesti lukemisesta on ehtinyt kulua useampi kuukausi nyt kun kirjoitan tätä arviota. Sivullinen on pyörinyt lukulistallani pitkään, mutta kesäloman kunniaksi korkkasin sen vihdoin. Kirja on pieni, tiivis ja tunnelmaltaan erittäin mieleenjäävä.
Lukematta ns. virallista analyysia suhtaudun tähän pienellä varauksella. Tai pikemminkin niin, että lukiessa kirjan lakoninen tyyli ja painostavan välinpitämätön tunnelma kyllä tekivät vaikutuksen, mutta sisältö tuntui jopa vähän liian paljaalta.
Kirja ei kuitenkaan jättänyt rauhaan lukemisen jälkeenkään. Päähenkilön teot ja niiden seuraukset pyörivät mielessä. Mitä "Kamyy" väittää? Väittääkö hän mitään? Mitä meidän pitäisi ajatella päähenkilöstä?
Mielenkiintoinen yksityiskohta on esimerkiksi se, että kirjan esittelytekstissä korostetaan, että päähenkilö Meursault "onnettoman sattuman seurauksena" ampuu miehen. Sen verran tässä spoilaan, että Camus'n tapa esittää tuo avainkohtaus antaa kyllä ymmärtää, että Meursault nimenomaan suunnitelmallisesti lähtee uudestaan aseen kanssa rannalle, eikä mitenkään täysin vahingossa tule tappaneeksi arabia (Oli upea tajuta mistä The Curen Killing of an Arab -biisin nimi tulee. Nykyään nimi toki canceloitu), vaikka hänen eleetön välinpitämättömyytensä tavallaan muuta esittääkin.
Jahkaan yhtä kohtausta, koska se on tapahtumallisesti koko romaanin ydin: Meursault saa kuolemantuomion, osin koska ei kykene osoittamaan sellaista sympatiaa muita ihmisiä kohtaan jota yhteiskunta häneltä odottaisi. Hän on tavallaan tietämättömässä tyhmyydessään periaatteen ihminen, joka toimii oman totuutensa mukaan, eikä osaa mitään muuta.
Toista maailmansotaa edeltävissä tunnelmissa ja sen aikana syntynyt romaani esittää sittemmin teiniyden ytimeen pesiytyneen kysymyksen: Onko millään mitään väliä? Tai ehkä ennemmin väitteen: Millään ei ole mitään väliä.
Romaanina Sivullinen on taitava. Niukka kieli soi Meursaultin ajatuksia, koko maailma vain taustakohinaa hänen välinpitämättömyydessään. Näin post-ironisena aikana luettuna Meursaultin toimia seuratessa herää silti ajatus, että kyllä hän välittää. Hän ei vain oikein osaa ilmaista tunteitaan. Tai sitten hänen nepsyydelleen ei osata antaa oikeanlaista tilaa, ja se ymmärretään väärin.
Nämä ovat nyt aika villejä tajunnanvirtaisia tulkintoja, älkää laittako liian suurta painoa.
Mielenkiintoinen kirja, ansainnut klassikkostatuksensa.

Ernest Hemingway - The Sun Also Rises

Henry Millerin Kravun kääntöpiirin luettuani mietin, että ihan hieno kirja, mutta "amerikkalainen mies panee Pariisissa" -genre on nyt hetkeksi nähty. Vaan niin huomaan lukevani Hemingwayn debyyttiromaania, jonka alkupuoli on varhaisempi versio Kravun kääntöpiirin tapahtumista.
Hemingway kirjoitti romaanin todellisiin tapahtumiin perustuen, muttei niitä toisintaen. Kirjassa brittiläiset ja amerikkalaiset "expatit" kiertävät Pariisin kahviloita ja etsivät seuraa vastakkaisesta sukupuolesta.
Päähenkilö Jake on ehkä kai ihastunut perijätär Brettiin, jolle vanhemmat herrasmiehet maksavat seurasta, kunnes Brettin kihlattu saapuu taas kuvioihin. Brett ei ole kiinnostunut Jakesta, mikä harmittaa ryyppäyksen ohessa Jakea. Kun sekalainen seurakunta kirjan toisella puolikkaalla matkustaa Pamplonaan seuraamaan härkätaistelua, samainen Brett tietysti ihastuu nuoreen härkätaistelijaan, mistä seuraa sitten monenlaista harmia.
Teemallisesti Hemingway käsittelee ensimmäisen maailmansodan arpeuttamaa "kadonnutta sukupolvea", joka toden totta kokoontui Pariisissa. Tympeä maailmankuva ja naisvihalla flirttaileva asenne (jep, aikakautensa tuote, mutta tunkkaista sitä on silti lukea) tekevät romaanista lopulta aika ohuen, vaikka Hemingwayn tapa kuljettaa romaania, taloudellinen mutta tyylikäs kieli ja henkilöhahmot lisäävätkin mielenkiintoa.
Mutta uusin taas lupaukseni, ei enää romaaneja joissa alkoholisoituvat miestoimittajat/kirjailijat paneskelevat Pariisissa. Olen kauan sitten lukenut Hemingwayn omaelämäkerrallisen Nuoruuteni Pariisin, mutta se oli muistaakseni tylsempi.

Frank Herbert - The Dune Messiah

Koska Dennis Villeneuven kolmas Dyyni-leffa perustuu tähän kirjaan, halusin lukea sen. Olen lukenut alkuperäisen Dyynin jo joskus lukiossa ja myöhemmin uudestaan englanniksi. Se on mestariteos, mutta olin aina vierastanut näitä jatko-osia ristiriitaisista arvioista johtuen. Dune Messiah yli 1o vuoden päästä siitä, mihin Dune-romaani (ja toinen elokuva) jäi: Paul Atreidesista on tullut koko universumin keisari ja puolijumala, Muad'Dib.
Romaani keskittyy hyvin tiiviisti Atreidesin hoviin. Hän meni poliittisista syistä naimisiin entisen keisarin tyttären kanssa, mutta Zendayan esittämä aavikkoleidi Chani on tietysti se Paulin todellinen sydämen valittu. Tässä romaanissa Chanikin alkaa jo oireilla Paulin näkyjen ja messias-kompleksin kanssa. Läpi romaanin kertaamme romaanin vertauskuvallista tasoa: Miten vaarallista on kun jotain palvotaan messiaana, millaista roolia uskonto näyttelee yhteiskunnassa, miten valta korruptoi.
Mutta Paul tietää kaiken tämän, hän on nähnyt loppunsakin. Romaani junnaa näissä tunnelmissa satoja sivuja. Chani ja Paul käyvät keskusteluja, Chani on huolissaan. Hänen poliittinen avioliittonsa toinen osapuoli kiertää juonittelemassa, Paul pysyy hovissaan, mitään ei tapahdu.
Tai siltä se ainakin tuntui. Pitkäveteinen ja vertauskuvissaan liian kirjaimellinen ja rautalangasta vääntävä romaani, jotta olisin voinut siitä tosissaan nauttia. Seuraavat osat jätän suosiolla väliin.

Frank Miller & Eddie Campbell - From Hell

Oli vihdoin aikaa lukea loppuun tämä viime joulun joululahjakirja. Alan Mooren sarjakuvaromaaneista olin tätä ennen lukenut mestarillisen Watchmenin ja hyvän V is for Vendettan. From Hell on verrokkejaan paljon vakavampi, runsaampi ja vähäeleisempi.
From Hell kertoo Viiltäjä-Jackin tarinan, hyvin laajalla linssillä ja koruttomasti. Vuoden 1888 syksyllä Lontoon Whitechapelissa tapetaan raa'asti neljä prostituoitua parin kuukauden sisällä. Poliisi ei löydä syyllistä, mutta lehdistölle osoitettu kirje "Viiltäjä-Jackilta" synnyttää legendan.
Virallinen historiankirjoitus ei edelleenkään tunne syyllistä, mutta Alan Moore on tehnyt valtavan määrän taustatyötä romaaninsa pohjaksi. Vaikka väkivaltaa on paljon ja maagista realismiakin harrastetaan, ei From Hell ole mässäily, vaan koruton kertomus ylempien yhteiskuntaluokkien koskemattomuudesta tuon ajan tuomioistuinten edessä. Moore nimittäin esittää (eikä tämä ole yksin hänen teoriansa), että Viiltäjä-Jack oli itse asiassa hovin lääkäri, jolle kuningatar antaa tehtäväksi siivota pois tieltä neljä prostituoitua, jotka kiristävät hänen hulttiopoikaansa aviottomalla lapsella (joka siis oikeastikin on hänen). Vapaamuurareihin kuuluva lääkäri hoitaa homman niin intensiivisesti että kaikkia hirvittää, mutta paha saa lopulta palkkansa. Vai saako?
Moore kirjoittaa loppusanoissa muista eri aikoina vallinneista teorioista ja syistä miksi päätyi tähän ratkaisuun. En tiennyt Viiltäjä-Jackin legendasta kovin paljoa, mutta kun se on saatettu tarinaksi näin upeasti rakennetun ja tyyliltään virheettömän sarjakuvaromaanin muodossa en voi muuta kuin suositella muitakin sukeltamaan Whitechapelin synkille kaduille katsomaan kuinka mitätön oli ihmishengen arvo viktoriaanisen ajan Lontoossa.

Rachel Cusk - Outline

Cuskia on paljon hehkuteltu joten piti minunkin sitten tarttua.
Ensimmäisenä huomio kiinnittyy tyyliin, joka on hyvin hallittu ja mietitty. Päähenkilö matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoittamista. Romaani muodostuu lähinnä keskusteluista muiden ihmisten kanssa. Tai vielä enemmän niin, että muut kertovat tarinoitaan hänelle. Päähenkilö ei ole kovin innostunut kenenkään tarinoista. Jotkut niistä tuntuvat tunkeilevilta, jotkut tylsiltä. Ystävien ongelmiin päähenkilö ei oikein osaa suhtautua.

Thomas Mann - Tohtori Faustus

Tämä vuosi on ollut hyvä rästissä olleiden kirjojen suhteen. Oikeastaan Thomas Mannilta minun piti lukea ensin Taikavuori, mutta kun olen lukenut paljon Jungia ja Jung viittaa jatkuvasti Goethen Faustiin niin tartuin ensin tähän. Goethen Faust on - kuten tunnettua - runomuotoon kirjoitettu versio vanhasta eurooppalaisesta tarinasta, jossa Faust tekee sopimuksen paholaisen kanssa ja saa tältä jumalaiset kyvyt. Runosaaga ei nyt kiinnostanut joten tartuin samaan tarinaan Jungin aikalaisen Thomas Mannin kirjoittamana.
Tämä oli tosiaan ensimmäinen Mann. Ei tarvinnut lukea pitkälle, kun ymmärsin miksi häntä pidetään kirjallisuuden raskassarjalaisena. Tohtori Faustus on virheettömäksi hiottua, hallittua, kerroksellista ja paikoin jopa naurettavan mahtipontista tekstiä. Kerroksellisuus tulee ensi sijassa siitä, että kertojaminä on päähenkilö, säveltäjä Adrian Leverkühnin ystävä, joka on päättänyt kirjoittaa Adrianin erikoisen elämäntarinan muistiin.
Näin romaaniin tulee aikatasoja, kun välillä kirjaa kirjoittava opettajaystävä Serenus Zeitblom taustoittaa mitä on tekemässä. Kirjan työstäminen myös kestää vuosia, joten pääsemme romaanin valmistuessa seuraamaan, miten Saksa syöksyy 1930-luvun edetessä syvemmälle pimeyteen. Taitavasti Mann ei suoraan upota Hitleriä tai natseja kertomukseen, mutta kiertoilmaisujen kautta Zeitblom kuljettaa lukijaa kansallisylpeyden kautta epätoivoon ja henkiseen kodittomuuteen.
Toisin kuin ajattelin, ei paholainen, Mefistoteles, näyttele kirjassa juuri minkäänlaista roolia. Yhdessä ainoassa kohtauksessa kuvataan Leverkühnin tapaamista paholaisen kanssa, ja kirjan loppuvaiheilla paholainen käy korjaamassa talteen oman puolensa sopimuksesta.
Suurin osa kirjasta siis kuluu sairaalloisen ja eristyksiin vetäytyvän säveltäjä Leverkühnin elämää kuvaillessa. Myös tämän lähipiiri Münchenissä saa paljon huomiota. Seurapiirirouvat ensin kukoistavat, kunnes Saksan lailla sortuvat morfiinipäissään murhahommiin.
Olisin antanut kirjalle viisi tähteä, mutta se oli minusta liian pitkä. Edellämainittujen lisäksi järkähtämätön tyylin hallinta ja se, että Mann sai kirjan valmiiksi vuonna 1947 tekevät siitä kuitenkin loistavan kokemuksen. Kirjailija kykeni varsin vaivihkaiseen mutta tarkkaan analyysiin kansakuntansa tilasta vain pari vuotta maailmansodan päättymisen jälkeen.
Jälleen niitä kirjoja jotka jäävät mieleen pyörimään. Hämmentävä, massiivinen ja taitava teos.

Heikki Kännö - Runoilija

Kännöltä olin tätä ennen lukenut vain Mehiläistien, jonka hurja vauhti ja sekopäinen keitos eri aineksia viehättivät paljonkin. Nyt Kännölle kävi epäonninen sattuma sikäli, että otin Runoilijan lukuun sen jälkeen kun olin ensin tankannut tuhdin määrän Jungia (joka viittaa usein Goethen Faustiin ja Nietzschen eri teoksiin) ja vielä Thomas Mannin Tohtori Faustuksen. Näiden kahden jälkeen Kännön viihteellinen rillumarei-versio Faustin tarinasta tuntui melko lailla kioskikirjallisuudelta.
Muutenkin olen parin Kännön jälkeen oppinut hänen trooppinsa: Taidehistoriaa, historiallisia henkilöitä, esoteriaa, yliluonnollinen elementti. Toki nämä keitoksen ainekset ovat itselleni hyvin mieleisiä, mutta Runoilijassa Kännö oli saanut kustannustoimittajalta luvan märehtiä eri osia liian pitkään. Kirjassa oli ainekset loistavaksi 300 sivun romaaniksi, mutta kirjamessuilla kun vilkaisin herran Mehiläistien jälkeistä tuotantoa, niin mammuttitauti lie päässyt iskemään kun jokainen kirja lisää aina edellisen paksuutta 10-20 prosentilla. Eikä siinä mitään, minä rakastan paksuja romaaneja, mutta silloin pitää olla myös paljon aineksia!
Tarinassa puolalainen teatteriseurue kohtaa murhasta etsityn Runoilijan, joka osoittautuu aikamoiseksi surkimukseksi, joka kuitenkin on kykenevä inhottavuuksiin. Sitten Runoilija seuraa paholaiselta saamaansa tehtävää ja etsii Italiassa majailevan Nietzschen, missä tarinaan liittyy mukaan myös ihana oopperalaulajatar ja tämän Woland-henkinen kummisetänsä. Ja sitten sitä mennään ympäri 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Eurooppaa, Rudolf Steinerkin pääsee kyytiin ja kaikenlaista sattuu.
Jos (ja luultavasti kun) luen vielä Kännöä, niin toivon seuraavan kirjan olevan vähemmän Juoppohullun päiväkirjaa ja enemmän Tohtori Faustusta. Vähemmän ilmiselvä, enemmän rivien välissä.

C. G. Jung - Dreams

Tämä kirjoituskokoelma sisältää Jungin kirjoituksia unista, kuinka ollakaan. Hänestä on vaivihkaa tullut erittäin isosti ajatteluuni vaikuttanut kirjoittaja, eikä tämä kokoelma tehnyt poikkeusta kiinnotavuudessaan.
Suurin osa teksteistä on Jungin tieteellisempää puolta. Toki ajatus mandala-kuvion ja alitajunnan yhteydestä saattaa tuntua häröltä, mutta Jung t0distaa väittämänsä erittäin laajan muinaiskulttuurilähdekirjaston ja puolueettoman tahon keräämän unimateriaalin pohjalta. Mandala-jakso onkin tämän kokoelman kiinnostavinta antia.
Muuten se täydensi tietojani Jungin suhtautumisesta uniin. Spoiler alert: Jungille unet ovat kaikki kaikessa. Ne ovat helpoin ja suorin reitti alitajuntaamme, tai oikeastaan sieltä kohti tietoista mieltä, ja unien viestejä on syytä kunnioittaa. Rationalisoituneessa yhteiskunnassa unien viestit tuntuvat obskuureilta ja "järjenvastaisilta", mutta Jung väsymättömän lempeästi kertoo, miten unet ovat paljon enemmän kuin "toiveiden toteutumia", kuten hänen alku-uransa oppi-isä Sigmund Freud tunnetusti väitti. Toiveet ovat vain yksi osa unien viestejä, alitajunta pyrkii unilla myös ohjaamaan ihmistä kohti individuaatiota, eli äärimmäisen rehellisyyden ja itsetutkiskelun kautta saavutettua itsensä tuntemista, joka takaa myös tietoiselle minälle onnellisen ja täyttymyksellisen elämän.
Myös unien symboleiden ja ihmisen jumalkäsityksen yhteyttä perataan jälleen, mikä onkin vähintään yhtä mielenkiintoista kuin alitajunnan korjausliikkeinä esiin tulevat unet.
Onneksi löysin Jungin. Minusta ei tullut Jung-uskovaista, koska analyyttinen psykologia ei ole uskonto, mutta kuten arvion alussa totesin, on Jung avannut omaa ajatteluani näkemään ylirationalisoinnin toiselle puolelle, arvostamaan alitajuntaa yhä enemmän - vaikka olin jo aiemmin erittäin kiinnostunut tästä minämme ympärillä olevasta aidosti uuden tiedon lähteestä