Pitää haukkua välillä, olen ollut niin kauhean positiivinen täällä blogissa.
Olen nimittäin saanut nauttia toistuvasti Take Thatin uudesta The Flood -singlestä. On selvää, että kun Robbiekin palasi bändiin, niin paluusinkun on oltava aivan helevatan tarttuva ja viimeisin päälle hittibiisi. Se tapa, jolla se tuotannon puolelta on varmistettu, on kertakaikkisen järkyttävä.
On hyvin mahdollista, että The Flood on kaikkien aikojen ylituotetuin biisi. Tästä on studioteknologian ja ammattimuusikkoarmeijan avulla hiekkapuhallettu kaikki sielu ja vilpittömyys niin kauas pois, ettei se tunnu inhimillisesti edes mahdolliselta.
Mutta niin se vain on. Tältä kuulostaa tunteettomuus. Tunteen tyhjiö.
Sävellyshän on toki näppärä, ja se on varmasti valittu tuhansien tarjokkaiden joukosta. Mutta ei näin VOI saada aikaan hyvää musiikkia.
Tämä ei ole siis mikään "poikabändit on niinq tuotteita" -kirjoitus, kyllä managerin kokoamilla bändeillä voi olla aidosti hyvää musiikkia. Take Thatillakin on hyviä biisejä. Mutta tämän möhkäleen tuotanto on kyllä niin kertakaikkisen ällöttävää, että pistää vihaksi.
Kuunnelkaapa peräkkäin The Flood ja Pertti Kurikan Nimipäivien Kallio. Rahasta viis, se on tunne mikä ratkaisee.
Minä
Itsekin pidän enemmän kappaleista, jotka kuulostavat rosoisilta, elämänmakuisilta. Muistan vieläkin elävästi sen hetken, kun kaksitoista vuotta sitten yläasteikäisenä itkin lohdottumasti sängylläni, pettyneenä siihen, että Bad Religionin uusi No Substance-levy (mitä seurasi vieläkin suurempi pettymys The New America) kuulosti niin ylituotetulta ja soundiltaan liian siistityltä. En ole vieläkään toipunut tästä.
No ei noista kumpikaan ollut järin hyviä. Toki jos pitää valita, niin PKN oli sielukkaampi.
Juu ei tässä ollutkaan kyse hyvyydestä tai huonoudesta, vaan siitä miten sielukkuus pyyhitään joskus tuotannon avulla pois.