Kirja-arvio: Joël Dicker - Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Ei ole muuten tullut levyarvioita pitkään aikaan tänne blogiin! Se johtuu siitä, etten ole pitkään aikaan kuullut niin hyvää uutta levyä että viitsisin hehkuttaa. Tai oikeastaan olen, kahtakin, mutta ne molemmat ilmestyvät vasta ensi kuun alussa enkä viitsi etuajassa hehkuttaa.

Tämä kirjakin ilmestyy vasta tämän kuun lopussa, mutta kirjoitan siitä nyt heti tuoreeltaan, kun se on tarkasti mielessä.

Kuten tätä blogia lukevat tietävät, olen Kindle-mies henkeen ja vereen, enkä hirveän usein lue suomennettuja paperikirjoja. Enemmän käytännön- ja mielenkiinto- kuin snobisyistä. Mutta tämä kirja on kirjoitettu alun perin ranskaksi, ja sen minulle kiikutti avopuolisoni S. Hardly, koska kustantaja oli lähettänyt hänelle ennakkokappaleen.

Eli siinä vaatimaton disclaimer: Kirja oli ilmainen. Saisin tosin töistä muutenkin ilmaisia kirjoja (kuten levyjäkin) joten ilmaisuus ei vaikuta mielipiteeseeni.

Kirjailija Joël Dicker on 28-vuotias sveitsiläinen, takakannen perusteella komea nuori mies. Onkin suorastaan ärsyttävän lahjakasta, että hänen esikoisromaaninsa on ehjä 800-sivuinen trilleri. Takakansi kertoo myös, että Ranskassa tätä kirjaa on myyty lähes miljoona kappaletta.

Siis miljoona. Esikoiskirjaa.

Kustantaja on Tammen Keltainen kirjasto, jota on totuttu pitäämään tietynlaisen laadun takeena. Siksi yllätyinkin hieman kun tajusin että kirja on trilleri. Ei Keltaisessa kirjastossa yleensä törmää trillereihin! Ja sanon tämän nimenomaan väheksyen, sillä dekkarit ja trillerit ovat viihdyttäviä viimeiseen sivuunsa asti, kun taas hyvät kirjat vielä vuosia sen viimeisen sivun jälkeen.

Dicker on pyrkinyt tekemään kirjastaan "enemmän kuin trillerin", ja siihen myös kustantaja uskoo. Tavallaan Dicker onnistuukin aikeessaan.



En hirveän usein trillereitä lue, mutta tämä on sellaiseksi äärimmäisen taitavasti ja hallitusti rakennettu. Paljastamatta liikaa, kerron että kirja kertoo Marcus Goldman -nimisestä kirjailijasta, joka on kirjoittamassa toista romaaniaan.

Ensimmäinen romaani oli menestys, mutta toisen syntyminen tökkii. Hän lähtee hakemaan apua vanhalta mentoriltaan Harry Quebertilta, joka asuu newhampshirelaisessa pikkukaupungissa. Paljastuu, että Quebertilla on 33 vuotta aiemmin ollut suhde 15-vuotiaaseen tyttöön. Sitten paljastuu, että tytön ruumis on haudattu Quebertin pihaan.

Tästä käynnistyy twinpeaksiaaninen juonikuvio, jota Dicker vie eteenpäin tuplarakenteella: Kirja joka kertoo kirjan kirjoittamisesta joka kertoo pikkukaupunkia ja koko USA:ta ravistelevasta murhamysteeristä.

Dicker sivuaa onnistuneesti osittain samoja teemoja, joista puhuin Philip Rothin Ghost Writerin yhteydessä: Mikä on kirjailijan vastuu? Mitä kirjailija voi käyttää kirjojensa materiaalina? Mikä on kirjailijan paratiisi? Miten kirjat syntyvät?

Eli kirjassa ihan oikeasti on SISÄLTÖÄKIN, ei vain juonta. Mutta sitä juonta on paljon enemmän kuin sisältöä. Lopulta juoni alkaa kieppua niin, että kirjan kyllä ahmii innokkaasti loppuun, mutta asia hälvenee harmillisesti juonikuvioiden loppumattoman kierteen taa.

Toisaalta kirjan takakanteen painettu mainoslause pitää paikkansa: "Jos luet yhden kirjan vuodessa, se on tämä". Jos ihan oikeasti luet vain yhden kirjan vuodessa, tämä on ehdottoman suositeltava kirja. Se on armottoman viihdyttävä, mutta se ei ole pelkkä cliffhanger-viihdehöttö.

Yksi tärkeä teema on tietysty nabokovilainen "kielletty rakkaus". Lolita. 15-vuotias Nola Kellergan rakastuu Harry Quebertiin, joka itseään vastaan taistellen antaa lopulta periksi ja vastarakastuu. Rakkauden korkeaveisu! Se oli oikeaa rakkautta! Vai oliko? Oliko Nola aikuistunut liian aikaisin? Onko sillä väliä mitä Nola ja Harry tunsivat - onko vain lain kirjaimella väliä?

Täytyy tunnustaa, etten ole Nabokovin Lolitaa lukenut. Pitäisi varmaan. Tai siis se on toki to-read-listalla, mutta niin on paljon muutakin.

Jos siis haluat viihtyä, pelätä yöllä lukiessasi ulkoa kuuluvia ääniä, jäädä kirjaan koukkuun MUTTA SILTI saada myös hieman henkistä pääomaa kirjasta, lue Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

Joël Dicker kirjoitti itsensä hassusti tähän kirjaan sisään. Sekä Harry Quebertilla että Marcus Goldmanilla oli valtavan suositut esikoiskirjat, mutta nro kakkosen kanssa oli vaikeaa (lievästi sanottuna). Miten käy nuorelle sveitsiläisnerolle?

This entry was posted in ,,. Bookmark the permalink.

5 Responses to Kirja-arvio: Joël Dicker - Totuus Harry Quebertin tapauksesta

  1. Mainio arvio, koska itse päädyin jokseenkin samoihin lopputulemiin. :D Viihdyin kyllä, mutta en tule tätä koskaan lukemaan uudelleen (tosin äärimmäisen harvoin luen ylipäätään enää mitään uudelleen). Enemmän kuitenkin sitä trilleriosastoa kuin sisältöä ja sanomaa. Ei myöskään kielen osalta mitään nautintoa. Valitettavasti.

  2. Jussi says:

    Kiitos kommentista Kirsi, ja juuri näin. Liekö sisällöltään tyhjin Keltainen kirja ikinä?

  3. Anonyymi says:

    Luin tämän kirjan sivuja nopeasti kääntelemällä. Noita älyttömiä dialogeja eikä noita päänsisäisiä ajatuksia vain ei jaksanut lukea kokonaan. Vaikka kirjaa myyty miljoonia ei tarkoita, että ne miljoonat ovat kirjasta tykänneet. Minusta ainakin oli käsittämättömän huono kirja.

  4. Kristiina says:

    Olen samaa mieltä kuin anonyymi: näin huonoa kirjaa en ole lukenut aikoihin. Ja tältä tuntui ensimmäisestä sivusta lähtien, mietin että miten tämä kirjan kieli on tämmöistä yksinkertaista ja latteaa höpinää vaikka tämän piti olla hyvä kirja. Koko ajan odotin että kirja paranee, mutta valitettavasti näin ei käynyt. En pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä enkä ollenkaan ymmärrä miksi kukaan olisi rakastanut Nolaa tai Nola Harryakaan, kun henkilöistä ei kerta kaikkiaan saanut mitään kuvaa. Ainoa plussa oli että kirjan luki parissa päivässä, ei se kovin pitkä ollut vaikka oli jostain syystä haluttu painaa löysästi 800 + sivulle; ennen Keltaisessa kirjastossa oli tapana painaa kirjat pienellä tiheällä printillä ja jos näin olisi tehty tämänkin kirjan osalta, olisi se mahtunut oletettavasti n. 400 sivuun.

    Mitä Lolitaan tulee, niin en ole minäkään laiskuuttani sitä vielä lukenut, se odottelee hyllyssäni ja onhan siinä nyt aivan eri meininki kirjallisesti, kieli on loistavaa, runollistakin, alla olevassa kirjan alkukatkelmassa, vaikka minä suoraan sanoen inhoan yleensä runoja, tuntuvat teennäisiltä liian usein, mutta tässä siis katkelma kunnon kirjallisuudesta, josta Dickerin tekele on mahdollisimman kaukana:

    "Lolita, light of my life, fire of my loins. My sin, my soul. Lo-lee-ta: the tip of the tongue taking a trip of three steps down the palate to tap, at three, on the teeth. Lo. Lee. Ta. She was Lo, plain Lo, in the morning, standing four feet ten in one sock. She was Lola in slacks. She was Dolly at school. She was Dolores on the dotted line. But in my arms she was always Lolita. Did she have a precursor? She did, indeed she did. In point of fact, there might have been no Lolita at all had I not loved, one summer, an initial girl-child. In a princedom by the sea. Oh when? About as many years before Lolita was born as my age was that summer. You can always count on a murderer for a fancy prose style. Ladies and gentlemen of the jury, exhibit number one is what the seraphs, the misinformed, simple, noble-winged seraphs, envied. Look at this tangle of thorns."

  5. Jussi says:

    En muistanut että kirjoitin tästä kirjasta noinkin positiivisesti, koska jälkeen se on tuntunut aika tympeältä kun olen siihen ajatuksissani palannut.

    Mutta Lolita pitää tosiaan lukea, se on selvä.

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...