Tänään tuli kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun Kurt Donald Cobain ampui itseään haulikolla päähän autotallinsa yläpuolella olevassa huoneessa.

Tarina on luultavasti blogin lukijoille tuttu, joten en sitä sen kummemmin tässä sivua. Haluan sen sijaan kirjoittaa Nirvanan ja Kurt Cobainin vaikutuksesta itseeni.

Olen lukenut Nirvanasta ja Cobainista muistaakseni ainakin kuusi kirjaa. Kyseessä on siis aihe, jota olen opiskellut paljon elämäni aikana. Varsinainen merkitys muodostui kuitenkin silloin teininä - suurelta osin vasta Cobainin kuoleman jälkeen.

Mutta kyllä se kuolemakin tuntui kamalalta. Siihen ei jotenkaan osannut suhtautua, kun sitä ennen kukaan läheiseksi kokemani julkkis ei ollut kuollut. Olin MTV Newsin varassa Kurt-tietoineni, ja muistaakseni siitä Rooman-yliannostuksesta ja vieroituksista puhuttiin paljonkin.

Minä ostin ihan täysin sen Kurt Cobainin "antakaa mun olla, te ette vittu tajua" -tarinan. Se tuntui osuvan niin hyvin omaan elämään. Jälkikäteen ajateltuna se osuu tietysti kaikkien teinien elämään, koska teininä kukaan ei nyt vaan tajuu.



Mutta silloin se osui minuun, ja kokemus oli tietysti valtavan henkilökohtainen. Kuoleman jälkeen ilmestynyt Unplugged In New York muodostui varsinkin videomuodossa imagoesikuvakseni. Paskaisissa hiuksissa ja nuhjuisessa villatakissa pistävillä silmillään tuijotteleva vaivaantuneen näköinen mies oli täydellinen esikuva juuri kitaran löytäneelle nuorelle, joka tunsi itsensä valtavan ulkopuoliseksi satakuntalaisessa pikkukaupungissa.

Tai ulkopuoliseksi lukuunottamatta kaveripiiriä, jossa vaihtelevan intensiivisesti rakastettiin Nirvanaa.

Luulen, että Kurt Cobain tiesi, mikä on hänen imagonsa vahvuus. Tai siis: Hän oli aidosti sellainen kuin hän oli, mutta hän ymmärsi miksi nuoret pitävät hänestä.

Paljon on kirjoitettu siitä, miten Nirvana tuhosi tukkametallin. Ja siinä on paljon perää. Nuoriso ei edes Los Angelesissa enää ostanut sitä meikattua nukkemiestä joka lauloi tytöistä ja autoista. Saati sitten Satakunnassa. Aberdeen oli kuin Huittinen! Ainakin minusta. From the Muddy Banks of the Sammunjoki.

Yritin näyttää melko paljon Kurt Cobainilta. Ei hävetä. Myöhemmin minulla oli Nirvana-coverbändikin, jonka nimi oli Narvana. Soitimme keikkoja Salossa ja Tampereella, mm. YO-talolla! Ei paha hei. Minä lauloin, tietysti. Tai siis "lauloin".


Jos vielä yritän vastata otsikon kysymykseen, niin valtavasti. Kurt Cobain merkitsi minulle kaikkea, musiikillista heräämistä! En osannut idolisoida hänen itsetuhoista elämäntapaansa, mutta musiikkia, imagoa ja laulujen sanoituksia kyllä.

Kun ensimmäisellä yhtyeelläni Unmursuassilla (?!) oli keikka Huittisten-Vampulan yläasteella, yritin lähteä lavalta kuin Kurt Cobain - ilman encorea, ilman imelää kiitospuhetta yleisölle. Kitara tarttui mikrofoniin ja sähelsin sen kanssa, cool lavaltalähtö epäonnistui.

Uskon, että mainitun teini-ikäisille täsmäosuvan asenteen vuoksi yhä uudet sukupolvet tulevat löytämään Nirvanan musiikin ja Kurt Cobainin legendan. Mutta minä olen sitä sukupolvea, jolle Nirvana tulee aina olemaan tärkeämpi kuin Beatles, Rolling Stones, Doors tai kuka ikinä onkaan nykysukupolven tärkein artisti.