We belong in the rock world 

There is so much left to do 

If we die in obscurity, oh well 

At least we raised some hell

Musiikissa yksi sinnikkäimmistä tarinoista on "paluu juurille". Tai en tiedä onko tämä ihmisen aivoihin kirjoitettu tarina, jota etsimme kaikkialta, mutta varsinkin musiikin parissa tarina on todella tuttu: Bändi tai artisti tekee paluun soundiin, tunnelmaan tai johonkin muuhun uransa alkuajasta tuttuun asiaan.

Everything Will Be Alright in the End -levyä on markkinoitu juuri tällä fraasilla. "Paluu juurille". Se on herättänyt toivoa muutamiin viime levyihin pettyneissä faneissa. "Jes, Weezer tekee Blue Albumille jatkoa".

Usein tuo tarina on vain markkinointilause, mutta tämän levyn kohdalla se pitää jossain määrin paikkansa. Weezerin tuotantoa pitkään vaivannut jäykkyys ja yliyrittäminen on poissa. Tilalla on vastustamaton soittamisen ilo ja riemu, sekä Rivers Cuomon parhaita sävellyksiä pitkään aikaan.

Mutta vaikka tämän levyn on tuottanut Carsin Ric Ocasek - joka vastasi myös Blue Albumin ja Green Albumin tuotannosta - ja vaikka kahden ensimmäisen albumin rentous ja itsevarmuus on palannut, ei tämä levy ainakaan Blue Albumilta kuulosta.

Biiseissä on kyllä samaa powerpop-kulmaa, mutta toteutus on muhevampi, ja sisältää vaikuttavan määrän Rivers Cuomon lead-kitarointia. Kuuntelin Cuomon loistavan haastattelun Marc Maronin WTF-podcastista, missä selvisi, että hän on muun muassa soittanut Yngwie Malmsteen -coverbändissä ennen Weezeriä, ja nyt hän on aiempaa rohkeammin päästellyt näyttäviä leadeja biiseihinsä. Ei tässä mitään tilutusta ole, älkää sitä pelätkö.



Tämän levyn kuuntelemisesta tulee todella hyvälle tuulelle. Mietin tänään juoksulenkillä tätä kuunnellessani, että voiko tällä levyllä enää olla niin suuri vaikutus johonkin ihmiseen kuin Weezerin kahdella ensimmäisellä levyllä oli minuun. Miksei? On selvää, että minun sukupolveni tulee miettimään Weezeriä aina noiden kahden levyn kautta, eikä tämäKÄÄN Weezer-levy ole yhtä hyvä kuin ne, mutta asiaa pohdittuani olen valmis nostamaan tämän kolmospaikalle.

Okei, Maladroit ja Red ovat kovia myös, mutta tässä on harvinaista vapautuneisuutta ja puhdasta iloa. Tuo alun lainaus on sinkkubiisi Back To the Shackista, joka on tavallaan jatkoa Pinkertonin In the Garage -biisille. Bändi palaa teemallisesti juurilleen, julistaa ainainen pilke silmäkulmassaan, että meillä on vielä paljon annettavaa!

Ja niin onkin. Tämä on jotenkin sellainen ISO 1970-luvun rock-levy, joka vastaa kaikkiin tarpeisiin. Se ei ole punkkia, vaan mahtipontista, itsevarmasti osasta toiseen liikkuvaa rockia, joka pyrkii vastaamaan kaikkiin tunnespektrin tarpeisiin.

Ja kuulkaa, lopussa on vielä kolmiosainen instrumentaalibiisi! Progea oikein! Eikä se ole todellakaan tylsä, vaan bändi soittaa teoksen läpi suorastaan kiimassa.

Lauletuista biiseistä viimeinen on Foolish Father, jonka lopussa kuoro laulaa "everything will be alright in the end" kunnes fade out hoitaa homman kotiin. Muutenkin biisi on kaunis tarina välirikosta vanhempaan. NÄIN ne levyt kuuluu lopettaa! Weezer maalaa tarpeeksi isolla pensselillä tällä kertaa.

Back To the Shackin lisäksi ainakin Eulogy for a Rock Bandilla Weezer katselee menneeseen - ja luo siitä onnistuneesti uutta. Biisillä jonkun aikoja sitten hajonneen bändin fanit vakuuttavat, että musiikki elää vielä pitkään sanoissa joita he laulavat.

Miten minä tätä vielä kehuisin? Jos et ole jaksanut tarttua Weezer-levyyn sitten 2000-luvun alun, nyt on taas korkea aika.

No hitto, miettikää vaikka Da Vinci -biisiä? NIIN helvetin tarttuva oodi kauniille naiselle, ja miten mahtava sanoitus! Tätä tekisi mieli laulaa mukana keikalla.

Even Da Vinci couldn't paint you  

And Steven Hawking can't explain you 

Rosetta Stone cannot translate you 

I'm at a loss for words 

I'm at a loss for words