Keväällä vapauduin työn puolesta taas kirjoittamaan levyarvioita. Tätä ennen olen kirjoittanut vain yhden, Vestan Lohtulauseita-levystä. Se on hyvä levy. Ollut vähän rimakauhua näiden suhteen, eikä noita täyspitkiä niin hirveästi ole tullutkaan. Ainakaan sellaisia mistä olisin jaksanut kirjoittaa. Pyhin Tapa poika, Papru ja muutama ulkomainen, siinä ne akuuteimmat.
Mutta tämä kirjoitus käsittelee Ruusujen debyyttialbumia, jonka nimi on Ruusut. Jos nyt nykypäivänä indiebändin julkaisun ympärille voi Suomessa syntyä "hypeä", niin tämän levyn kohdalla sen voi todeta tapahtuneen. En jaksa perata tuota virkettä, ei välttämättä sujuvin tapa ilmaista asia. Joka tapauksessa.
Kuulin Ruusuista viime vuoden loppupuolella, kun suuresti arvostamani Miikka Koivisto kertoi entisen työnantajani neuvotteluhuoneessa kuulumisia työstään Fullsteamin A&R-ihmisenä. Kuten kunnon A&R-ihminen, hän oli sainannut ensimmäiseksi itsensä, Ruusut-yhtyeen jäsenenä. Mukana oli myös suuresti arvostamani Ringa Manner sekä Alpo Nummelin ja Samuli Kukkola, joiden tekemisiin en ollut tutustunut niin tarkasti. Mutta Miikka oli joka tapauksessa innoissaan, ja niin olin minäkin, varsinkin Glitchit-biisin kuulemisen jälkeen. Se on tämän vuoden parhaita suomalaisia biisejä.
Bändi on markkinoinut itseään ennenkuulumattomana Suomessa, ja vaikka pidänkin tätä enemmän tiedotetäkynä kuin objektiivisesti tarkasteltavana faktana, tavallaan väite pitää paikkansa. Usein konemusiikki Suomessa on joko genretarkkaa tekemistä, jenkkiläisten pop-tuottajien matkimista tai ns. "indie-muusikkojen" tapauksessa välillä kone-välineen itsetarkoituksellista esittelyä. Ruusut ovat kuitenkin - tuottaja Artturi Tairan avustuksella - häivyttäneet musiikin tekotavan osaksi bändin soundia, ja jopa onnistuneet luomaan suht tunnistettavan tyylin. Ei toki voi puhua DJ Shadow'n tai Knifen tai Ladytronin tai Massive Attackin kaltaisesta tavaramerkkisoundista, mutta kuten bändi itsekin kehuskelee, Suomessa tähän harvemmin törmää.
Keksin heti monia päinvastaisia esimerkkejä - Aavikko tai edesmenneen Perttu Häkkisen jutut esimerkiksi - mutta Ruusuja voi verrata mainittuihin ULKOMAAN ELÄVIIN paremmin siksi, että kaikesta tyylistä huolimatta ei olla sorruttu indie-koneilijoiden helmasyntiin, eli muodon palvontaan ennen sisältöä.
Biiseihin on nimittäin panostettu. Tämä on hienoa. Ruusujen debyytti onnistuu ennen kaikkea hyvien biisien ansiosta. Glitchit jo mainitsin, mutta myös Bubo Bubo, Toyota Celica ja erityisesti keskivälin synkempi biisipari Muiden musta ja Suden suu vakuuttavat. Levykokonaisuuden osana Muiden musta nousee jopa Glitchejä kovemmaksi palaksi. "Muiden musta mulle harmaana näyttäytyy, ja samoin valkoinen". Okei, kova meno.
Erittäin tärkeä onnistumisen osa on Ringa Mannerin ääni, jota olen diggaillut Pintandwefallin alkuajoista lähtien. Vuosien myötä hänen ilmaisuunsa on tullut lisää rosoa ja rohkeutta, ja tällä levyllä hän kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Ainutlaatuinen ääni ja tyylitietoinen artisti. Palvon.
Siamilaiset ja Iltoja pitkin -biiseistä en oikein saa kiinni, ja ensimmäinen näyte Käärmeen sisällä on edelleen jotenkin liian kikkaileva, joten ihan täysosumasta ei ole kyse. Mutta vuoden parhaita kotimaisia levyjä tämä silti on. Vuoden loppu näyttää mihin kohtaan kärkiviisikkoa tämä asettuu. Toivottavasti ei jää vain projektiksi, olisi mielenkiintoista kuulla mihin tästä porukasta vielä on.
Sen verran pitää vielä sanoa, että vinyylijulkaisu on pimeässä hohtavine kansineen ja sointuvihkoineen erittäin tyylikäs paketti. Pitääkin viihdyttää perhettä akustisella Muiden musta -tulkinnalla.
