Voihan voihan, mikä kirja.
Minulla on ollut tästä pokkariversio jo aika pitkään, mutta koska (tuntuu että kerron tämän jutun ainakin kerran viikossa jollekulle, varmaan tässä blogissakin usein, anteeksi) luen lähinnä Kindleltä iltaisin sängyssä, on Ruusun nimen lukemisessa kestänyt pitkään. Varmaan pisimmän pätkän sitä luin taannoin Rooman-reissulla, mikä oli tietysti historiallisesti sopiva ympäristö koluta tätä klassikkoa, vaikkei kirja tarkalleen ottaen Roomaan sijoitukaan.
Kestoa pidensi myös varmasti se, että ostin tämän aikoinaan englanninkielisenä kun halvalla löysin. Eco on kirjoittanut alkuperäisteoksen italiaksi, joten mitään järkiperustetta englanninnoksen lukemiselle ei ollut. Se osoittautui kuitenkin aika haastavaksi lukea, sillä Econ kieli on äärimmäisen tarkkaa ja monipuolista, ja lisäksi hänellä on tapana heittää väliin latinankielisiä lauseita sen kummemmin niitä kääntämättä.
Hämmentäviä faktoja kirjasta: Se on Umberto Econ ensimmäinen romaani, ja sitten ilmestymisensä vuonna 1980 sitä on myyty 50 miljoonaa kappaletta (Wikipedia). Eli se on yksi maailman eniten myytyjä romaaneja! Tiedän toki, että kirja on klassikko, mutta en sentään tuollaista numeroa olisi osannut arvata. Lähinnä siksi, että Ruusun nimi ei ole mikään hölmö trilleri tai toisaalta leppoisa historiallinen seikkailu, vaan syvällinen, valtavasti tietoa sisältävä ajankuva 1300-luvun uskonnollisista jännitteistä ja painetun sanan ja lukutaidon leviämisestä.
Dan Brownin höpöhöpö-mysteerit ovat selvästi saaneet vaikutteita Ruusun nimestä, mutta mitään cliffhangereihin perustuvaa vessapaperia ei Econ teoksesta voi löytää. Sen sijaan William of Baskervillen ja Adso of Melkin murhamysteerin ratkaisua edeltää luostarin väen salaisuuksien perkaamista, polveilevia keskusteluja raamatusta, uskonnosta ja moraalista sekä ihan sitä itseään, eli murhaajan jahtaamista. Kertoja Adson kuvaus William of Baskervillesta muistuttaa niin paljon Sherlock Holmesia, että nimen yhteys Baskervillen koiraan ei voi olla sattumaa. Lisäksi William tykkää referoida "ystävänsä William of Ockhamin" periaatetta, jonka nykyaika tuntee "Occamin partaveitsenä".
Pohjois-Italiassa sijaitsevasta luostarista tulee kirkollisten tapahtumien polttopiste, kun inkvisiittoreita saapuu vierailulle. Täytyy myöntää, että aivan kaikki fransiskaanien, benediktiinien, dominikaanien, keskiaikaisten paavien ja muiden katolisen kirkon juonittelijoiden finessit eivät minulle selvinneet, joten jonkinlainen perustieto asioista on ehkä hyödyksi.
Mutta lopulta tarina valtavasta yhteiskunnallisesta murroksesta kohti sivistystä, tiedettä ja muutaman sadan vuoden päässä odottavaa renessanssia on niin vakuuttava, että yksityiskohtien hukkuminen tietämättömyyteen ei oikeastaan haittaa.
Eli mr. Obviousinne on jälleen lukenut klassikkoromaanin, ja tuli kertomaan teille, että tämä(kin) klassikko on statuksensa ansainnut. Suosittelen, tietenkin.
Ai mitäkö kirjan nimi tarkoittaa? Jälkikirjoituksessa Eco puhuu aiheesta hieman (suostumatta paljastamaan mitään), mutta ehkä tämä lainaus ja kirjan lukeminen vievät lähemmäs totuutta:
“Yesterday's rose endures in its name, we hold empty names.”
