Olen kehittänyt kaavan, jossa luen dekkareita vain kun ne on kirjoittanut ihminen jonka tunnen. Tällä kertaa vuorossa on Satu Rämö, jonka tunnen Suomen blogimedian kautta. No, en nyt yritä väittää olevani tähtien ystävä, mutta pidin myös Sadun Islantilainen voittaa aina -kirjasta, joten oli helppo päätös lukea hänen ensimmäinen fiktionsa (Islantilainen voittaa aina lisäksi hän on julkaissut ainakin Hanne Valtarin kanssa kirjan unelmaduuneista ja toisen Islantia-koskevan teoksen), varsinkin kun sitä on suitsutettu vuolaasti ympäri nettiä.
Hänen esikoisdekkarinsa Hildur kertoo Hildur-nimisestä naisesta, joka asuu Islannin Länsivuonoilla. Hildur on poliisi, jolla on kuitenkin taakkanaan lapsuuden traumoja. Lisäksi hänet tunnetaan konstailemattomasta ja suorasta persoonallisuudesta, eikä hän todellakaan ole mikään pullantuoksuinen kotiäiti - itse asiassa hän ei välitä perinteisistä parisuhteista. Kun Islannissa alkaa kuolla porukkaa juoppopedofiilista vittumaiseen asianajajaan, on Hildurin aika toimia. Kuulostaako pohjoismaiselta dekkarilta?
No, Rämö selkeästi tietää mitä pohjoismaiset dekkarit ovat syöneet, mutta hän käyttää genren peruselementtejä hyväntuulisen itsevarmasti hyödykseen, parodinen pilke silmäkulmassa. Hildurissa on silti paljolti kyse muusta kuin synkimmän scandi noirin kuolleista lapsista (vaikka niitäkin on...) tai umpimielisistä rikollisista. Hildurissa rikosten selvittelyn kanssa vähintään yhtä suurta roolia näyttelee Islanti, ja erityisesti Länsivuonot (jossa kirjailija itsekin asuu). Islanti kiehtoo, joten Rämö ottaa taitavasti kaiken irti eksoottisesta asuinpaikastaan ja islantilaisen kulttuurin erikoisuuksista. Niitä esitellään jopa niin seikkaperäisesti, että mietin miltä kirjan lukeminen tuntuisi islantilaisesta lukijasta – olisiko efekti sama kuin jos kertoisi suomalaisessa dekkarissa, että astiapyyhkeitä ei löytynyt keittiön naulakosta koska Suomessa on astioiden kuivauskaapit? Luultavasti kirjaa ei ole siis islantilaisille suunnattu, muista Pohjoismaista ja Keski-Euroopasta sen sijaan löytyy varmasti paljon yleisöä jolle maan eksotiikka uppoaa.
Mikään matkaopas Hildur ei kuitenkaan ole, vaikka sillä varmasti on Islantia matkakohteena myyvä efekti. Hildur on ihka oikea dekkari, joka leppoisasta rytmistään huolimatta kasvaa ainakin minut yllättäneeksi tarinaksi vaivattoman viihdyttävästi. Tai ehkä voisi sanoa, että kirja kiihdyttää tahtiaan sopivasti loppua kohti kun homma käy jännittävämmäksi. Koska luen kirjoja pitkälti iltaisin ja öisin, niin voin kertoa että vessareissu läpi pimeän kämpän Hildurin synkimpiä kohtia lukiessa tuntui aika jännältä, tehoa on.
Jännittävää muttei tyhjäpäistä lukemista etsiessä Satu Rämön Hildur on erinomainen valinta. Sivuoireena saattaa ilmetä Islanti-matkakuumetta.
